Tässä blogissani palaan kauaksi lapsuuteeni, jolloin olin n 8 vuotias lapsi. Kasvuympäristöni ei ole aina ollut kovin turvattu, saati lapselle sopiva. Haluan kertoa näistä rankoista muistoistani, ihan vertaistuen vuoksi, sekä auttaakseni selventämään omia ajatuksia näiden asioiden ohelta ja se onnistuu omalla kohdalla parhaiten, kun rakennan muistoni tekstin muotoon.
Koen, että nuo kaukaiset kokemukset aiheuttivat traumoja, jotka seurasivat perässäni aikuisikään asti. Olen kokenut yhtä sun toista ikävää elämässäni, mutta niin on moni muukin ja tulee kokemaan, niin julma tämä maailma on, se muovaa myös meistä tietynlaisia ihmisiä, minkä muotoutuminen alkaa tosiaan jo lapsena, kun olemme vielä viattomia. Kukaan ei lähde tältä planeetalta viattomana tai puhtaana pulmusena, teki valinnat julkisesti tai neljän seinän sisällä, niin samalla viivalla mennään…
Mieleeni on juurtunut muutamia tapahtumia, jotka varmasti on vaikuttanut pelokkuuteeni,vainoharhaisuuteeni sekä maailmankatsomuuteni yleisesti ottaen. Kaikki minua seuranneet tietävät, että taustani sekä lähtökohtani, ovat hieman erikoiset. Lapsuudessani elin ympäristössä, jossa mikään ei ollut niin justiinsa. Aikuiset käytti päihteitä, muutettiin paikasta paikkaan ja jouduin todistamaan paljon väkivaltaa.
Minä 3v
Kerran istuin auton etupenkillä erään miehen sylissä, kun autolla kaahattiin mutkikkaalla tiellä erittäin kovaa ja humalassa. Mies, jonka sylissä istuin kaivoi penkinalta sivulta käsiaseen ja nosti sen pääni korkeuteen uhaten ampua edessä ”lusmuilevan” autokuskin, vaikka edessä ajaja ajoi todellakin rajoitusten mukaisesti. Muistan itkeneeni täristen ja tarttuvan tuohon käteen, jossa asetta kannatteli pyytäen lopettamaan, muistan virnuilevan ilmeen, jonka sain osakseni. Ketään ei onneksi ammuttu tuolloin! Olen nähnyt tästä tapahtuneesta usein painajaisia!! Pelkäsin tuon jälkeen pienenä, myös pieniä mutkikkaita teitä pimeällä, koska ajattelin tuon miehen pomppaavan automme eteen ase kädessä. Lapsen mielikuvitus on jännä.
1vuotias
Toinen väkivaltaan liittyvä traaginen muisto sijoittuu, myös lapsuuteeni. Oli kaunis kesäpäivä, olimme paikassa, jossa oli muitakin ikäisiäni lapsia. Leikimme kaikessa hurmiossamme ulkona, kunnes kuului karjuntaa, kun käännyimme katsomaan, niin silmiemme edessä iskettiin kymmeniä kertoja teräaseella toista.
Monet kaverini sekä kumppanini on ihmetelleet, miksi pelkään tai vainoharhailen monista asioista tai ajattelen pahinta mahdollista, esim onnettomuutta eri tilanteissa. No juuri näiden kokemuksieni takia. Olisin voinut kuolla lukuisia kertoja auto-onnettomuudessa, ihan vain koska olin päihtyneen henkilön kyydissä ja arvatkaa sitä pelkoa, mitä lapsi kokee tuolloin tai kuka tahansa, mutta lapsi erityisesti.
Asiat paranivat vuosiensaatossa, mutta kokemukset jättivät ikuiset arvet syvälle sisimpään. En toivo kenellekkään samaa, enkä halua sääliänne, vaan haluan kertoa asioista niiden oikeilla nimillä! Miksi kirjottaisin blogia, jos en voisi olla teille avoin? Avoimuus on avain moneen hyvään asiaan, se tuo itselleni mielihyvää, sekä auttaa jaksamaan.
Olen selvinnyt puhumalla asioista, pohtimalla sekoaisinko, koska elämäni on ollut niin rankkaa, vai teenkö siitä itse paremman? Päätin tehdä siitä itselleni mukavemman, toki siinä välissä tuli sekoiltua itsesäälin vallassa sekä voivoteltua, että oonpa erityisen kaltoinkohdeltu, mutta aikansa sitäkin, sitten riitti! En halua olla uhri, enkä surkuttelija, vaan tahdon elää onnellista elämää asettaen itse säännöt, mikä on ok ja mikä ei, miten minua kohdellaan. Sinä sielä ruuduntakana ansaiset hyvän elämän, olemme jokainen arvokas omanaitsenämme! Älkää myrkyttäkö mieltänne, vaikka asiat ei olisi aina mennyt niin hyvin. Maailma on tälläinen kreisi paikka, josta selviää parhaiten, olemalla itsellleen rehellinen.
Tähän on hyvä päättää tälläkertaa, palaan pian.
- Joni Virtanen
