Hei kaikki!
Lupasin jossain aiemmassa blogissani kertoa kouluvuosistani, jolloin kärsin koulukiusaamisesta. Ensinäkin muutimme perheen kanssa todella usein ja vaihdoin kouluja lennosta. Kävin noin 11 erikoulua ala-aste ikäisenä. Muistan, että olin 7vuotiaana aloitettuani koulun, hyvin sosiaalinen ja villihko, ihan normaali poikakloppi. Myöhemmin ikävien kotiolojen vuoksi muutuin sulkeutuneeksi, jonka takia olin helppo kohde kiusattavaksi, sain kuulla tummahkosta ihonväristäni (neekeri, manne ym) Nimittelyn ja tönimisen lisäksi tulin useasti syrjityksi. Minut valittiin aina viimeisenä liikuntatunneilla joukkueisiin, kuten leffoissakin nämä luokan ”luuserit” – Välitunneilla leikkeihin minua ei haluttu, vaan seisoin välitunneilla opettajien vieressä tai jossain nurkassa, ettei kukaan huomaisi tai nälvisi ohimennen. Vaatteeni ostettiin pitkälti tarjoustalosta, koska meillä ei ollut varaa muuhun, näin sain paulautetta vaatteistanikin. Vaatetukseni ei ollut lähelläkään sen hetken trendejä.
Muistan, että osasin kyllä sanoa vastaan haukkujille, mutta kaikista pahinta minulle oli syrjityksi tuleminen. Tunsin itseni mitättömäksi, että en ole minkään arvoinen. Noin kymmenen vuotiaana aloitin viiltelemään itseäni käsivarsiin, sekä myöhemmin 11-12vuotiaana varastin aikuisten lääkkeitä mm rauhoittavia, joilla pääsin todellisuudesta hetkeksi pois. Yhden kerran otin monia pillereitä, kun halusin kuolla, mutta oksensin onneksi kaiken ulos ja nukahdin kokopäiväksi. Tuon jälkeenkin mietin eritapoja, miten tappaisin itseni, mikä olisi kivuton tapa poistua täältä helvetistä. Kukaan perheestäni ei tiedä vieläkään tapahtuneesta mitään. Aikuiset, eivät aina näe kaikkea, eikä kaikkea voikkaan nähdä, koska lapset/nuoret tuntevat häpeää, eikä siksi avaudu esim kiusaamisesta kotona tai koulussakaan. Näin jälkikäteen järkyttää ajatella, missä tilanteessa olen ollut tuon ikäisenä lapsena, kun katson esim nyt samanikäisiä kummilapsiani, niin sydäntä särkee ajatella, heitä samaan jamaan.
Ylä-asteella syrjiminen sekä nimittely jatkui, kunnes jouduin lopettamaan henkisen romahtamiseni takia koulunkäynnin ja siirryin kotiopetukseen, jonka avulla suoritin 8-9luokan kunnialla loppuun. Menin vain eräänä aurinkoisena päivänä kotiin ja sanoin; ”En jaksa enää, en mene kouluun” Kerroin alusta loppuun ahdistuksestani, peloista mitä koin koulupäivinä, siitä lähdettiin sitten palaveeraamaan eritahojen kanssa, miten asia hoidetaan, koska kouluhan on kuitenkin käytävä. Iso kiitos mahtavalle kotiopettajalleni, joka jaksoi masennuksestani huolimatta patistaa minua hommiin, joskus hän joutui jyskyttämään makuuhuoneeni ovella, koska en jaksanut vain nousta. Menetin kaiken innokkuuden opiskeluun, enkä ollut kovin sosiaalinenkaan. Olin todella hiljainen muiden edessä, hyvä että kehtasin hengittää.
Käyn samaisia riittämättömyyden tuntemuksia edelleen ajoittain läpi. Mietin, etten riitä kenellekkään, ettei minusta ei ole mihinkään, mutta ne on ikäviä haamuja, jotka nostavat päätään joinain huonoina päivinä, mutta silloin minulla on hyvät ystävät, parisuhde sekä muut läheiset muistuttamassa, että olen vahva ihminen, joka kykenee mihin tahansa! Ystävien merkitys on näin aikuisena paljon suurempi, ne on kultaakin kalliimpia aarteita minulle. Nykyään voin katsoa peilikuvaani tunnen olevani jotakin, jonkin arvoinen ja kaunis sisältä, jonka lisäksi olen tyytyväinen ulkokuoreeni.
Tässä oli minun tarinani, tosin tiivistettynä. Kaikenlainen kiusaaminen on kuvottavaa, se jättää ikuiset arvet ihmiseen.
-Joni Virtanen
Jos olet kokenut tällaisia asioita miksi sitten itse syyllistyt netissä muiden haukkumiseen ja kiusaamiseen? Et ehkä tee sitä julkisesti, mutta privaatisti esim fb.
Anteeksi, mutta olenko kiusannut sinua jotenkin? Kerro ihmeessä. Jotkut ihmiset kirjoittelee mitä päähän ensimmäisenä tuleekin facebook privaatisti, jotain saatan tylyttää takaisin, jonka jälkeen estän yleensä. Ehkä ei kannata leikkiä päälle päsmäriä, ellei kestä vastalausetta. 🙂